keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Gibboneiden kuntoutuskeskuksella ja vesiputouksella Phuketissa

Phuketissa näimme paljon gibboneita. Niitä söpöjä pieniä apinoita, jotka niin usein ovat rääkättyinä ja huumattuina ketju kaulassa, pakotettuina poseeraamaan kuvissa turistien kanssa. Voi apina parkoja. Osa näkemistämme gibboneista oli juurikin näitä rahanahneiden "lemmikkejä". Mutta ei kaikki.

Phuketissa on nimittäin gibboneiden kuntoutuskeskus, jossa kuntoutetaan näitä raa'an kohtalon kokeneita gibboneita. Jos/kun gibbonit kuntoutuvat, päästetään ne takaisin luontoon, omaan luonnolliseen elinympäristöönsä - löytyy se sitten Phuketista tai muualta Thaimaasta. Jokaisella gibbon-lajilla on nimittäin omat elinalueensa, ja melkein jokainen pääsee lopulta kotiin.



Toki poikkeuksiakin on. Niistä kaksi ovat Tam ja Bo. Niitä ei tulla enää vapauttamaan luontoon. Heidän kohtalonsa on ollut siihen aivan liian kova.

Tam on syntynyt vapaudessa. Hänen entinen omistajansa pahoinpiteli häntä, eikä hoitanut aiheuttamiaan vaurioita, minkä vuoksi Tamin toinen jalka ja toinen käsi on jouduttu amputoimaan. Nyyh. Nyt Tam tarvitsee jokapäiväistä hoitoa, eikä häntä enää voida vapauttaa luontoon. Amputoidulla jalalla ja kädellä eläminen luonnossa olisi liian haastavaa. Esite Tamista kertoo hänen olevan puiston kovaäänisimpiä gibboneita, ja sen kyllä kuuli. Toivottavasti se on elämäniloa, eikä traumoja entisestä elämästä.






Tamin paras kaveri Bo on myös syntynyt vapaudessa, mutta tullut monien muiden gibboneiden tapaan vangituksi ja kovin kaltoin kohdelluksi. Saapuessaan kuntoutuskeskukselle, ei hänellä ollut enää hampaita. Hänet on päästetty takaisin luontoon kuusi kertaa, mutta joka kerta hän palasi takaisin kuntoutuskeskukselle, eikä koskaan oppinut löytämään itse ruokaansa luonnosta. Näinpä hänet on päätetty pitää kuntoutuskeskuksella lopun ikänsä.




Kuntoutuskeskuksen gibboneiden tarinat pystyi lukemaan häkkien aitoihin ripustetuista info-lappusista. Meille tultiin myös henkilökohtaisesti kertomaan enemmän keskuksesta ja gibboneista. Paikkaan olikin erittäin tervetullut olo.

Rattaiden kanssa matkaaville tiedoksi, että gibboneille pääsy vaatii muutamien portaiden kipuamista. Me jätimme rattaat suosiolla portaiden alapäähän.



Tuliaiset tuli ostettua gibbon-myymälästä. Tuotot tietenkin menevät gibboneiden hyväksi. Minun tuliaiskassiini päätyi pari t-paitaa, pieniä muistivihkoja sekä postikortit, joita emme koskaan saaneet lähettyä (tämä taitaa olla nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus).


Bangpae-vesiputous

Vaikka gibboneiden huutoja oli hauska kuunnella ja heidän touhujaan mukava katsella, ei gibboneiden parissa saanut vietettyä kuin joitain minuutteja aikaa. Alue ei kuitenkaan ollut vain gibboneille pyhitetty, vaan paikassa oli paljon muutakin mielenkiintoista. Vain ja ainoastaan gibboneiden takia ei tarvitse ajaa saaren toiselle puolelle asti (no, riippuen tietysti siitä, missä päin saarta itse oleilee).



Onneksi meillä oli kantoreput mukana. Gibboneille asti Islan olisi voinut hyvin kantaa sylissä, mutta vesiputoukselle oli sen verran matkaa, että saimme jopa ihmettelyitä matkan varrella siitä, kuinka pystymme siinä kuumuudessa ja kosteudessa olemaan Islan kanssa niin pitkään niin lähekkäin.

Matka ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen pitkä. Ajoittain vain hieman vaikeakulkuinen, kun jalkoihin ei rintarepun kanssa näe kunnolla. Baby Björn täytynee vaihtaa pian Manducaan, jotta Islan saa myös selkään.

Polku olisi jatkunut vielä vesiputoukselta eteenpäinkin, tai siis ylöspäin. Me emme kantoreppuinemme lähteneet edes katsomaan, mitä rinteen päältä olisi löytynyt. Reitti ei soveltunut tästä eteenpäin lainkaan vauvamatkailuun.

Askelia sai välillä varoa, mutta reitti ei ollut muuten lainkaan haastava.




Tuonne ei ollut enää mitään asiaa rintarepun ja vauvan kanssa.


Olimme liikkeellä niin kuivaan aikaan, juuri ennen sadekauden alkua, että vesiputous oli kovin kuiva. Joitain lätäköitä matkan varrella kuitenkin oli, ja niissä innokkaita uimareita. Me emme olleet ihan niin reippaita. Tyydyimme virkistäytymään virvokkein ydessä alueen ravintoloista.





Tämä Khao Phra Thaeo -kansallispuiston alue oli ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde Phuketissa. Kiitos Metallia Matkassa -bloggaajalle Annelle, että vinkkasit Curious Feet -blogiin, jossa myös oltiin vierailtu täällä.

Pysy matkassa mukana:

10 kommenttia:

  1. Voi miten surullista monien pikuapinoiden kohtalo! Onneksi on tällaisia paikkoja, joissa eläimiä kuntoutetaan ja hoidetaan. Toivottavasti mahdollisimman monet apinat pääsevät takaisin luontoon ja löytävät ruokaa taas itsenäisesti. :)

    Titta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä erinomainen paikka. Toivottavasti se lisää myös ihmisten tietoisuutta siitä, ettei niiden kadulla kahlittuna olevien apinoiden kanssa kannata poseerata.

      Poista
  2. Vähän taitavat nämä kuntoutuskeskuksetkin olla ristiriitaisia paikkoja - ainakin perustuen Borneolla käymäämme orangutangien kuntoutuskeskuksessa kuulemaamme. Ainakin siellä vapautusprosentti on aika alhainen, eli aika vaikea niitä on luontoon palauttaa ja pahimmillaan keskuksen olemassaolo mahdollistaa pienten eläinten ottamisen lemmikiksi, joka sitten kun se kasvaa liian isoksi voidaan dumpata tuollaiseen keskukseen. Mutta toisaalta, turistit ja paikalliset lapsiperheetkin tykkäävät käydä puistossa ja kerää se rahaa oikeaankin suojelutyöhön, ainakin tuolla ilmeisesti, joten tämä lienee niitä asioita joilla on puolensa ja puolensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikessa on kyllä aina puolensa. Ihan varmasti pienemmällä kynnyksellä ja paremmalla omatunnolla hölmöt ihmiset ottavat noita lemmikiksi, kun tietävät niille olevan joku paikka, minne ne sitten voi viedä.

      Tuolla suurin osa gibboneista sopeutuu vapauteen, mutta se prosessi on todella pitkä, ja niitä joudutaan ruokkimaan vielä kuukausia vapautumisen jälkeen, ennen kuin oppivat itse hankkimaan ruokansa luonnosta. Ihanteellisintahan olisi, ettei paikalle olisi tarvetta, jos kukaan ei niitä rääkkäisi alunperinkään.

      Poista
  3. Näitä Gibboneita ja muita pienehköjä apinoita näkee vaipat päällä monissa Aasian kaupungeissa etenkin muslimiyhteisöissä lemmikkeinä ja kuvattavana. Tyypillistä on, että niiltä revitään hampaat pois puremisen estämiseksi :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo hampaiden repiminen on kyllä jotain ihan kamalaa. Julmaa touhua kaiken kaikkiaan :(

      Poista
  4. En ole gibboneista ennen kuullutkaan, onpa ihania. Mutta surullisia kohtaloita. Meille käy muuten postikorttien suhteen aina samalla tavalla. Se ajatus niiden lähettämisestä on vastustamaton, mutta loppupeleissä se kuitenkin aina jää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niiden söpöyden takia ne tuollaisia kohtaloita varmasti kokevatkin :(
      Ennen lähetin aina postikortit, nykyään vielä ostan ne, mutta useimmiten huomaan ne vasta kotona laukun pohjalla.

      Poista
  5. Kiva lukea välillä juttuja tälläsistäkin toimijoista tällä alalla, varsinkin Aasiassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin on positiivista, että näitäkin toimijoita löytyy!

      Poista

Pidän kommenteista ja kysymyksiinkin vastaan mielelläni!